Rohkeus on sitä, että uskaltaa...

Mietin ihan liikaa. Stressaan ja jännitän helposti. Olen vähän sitä tuuliviiri-tyyppiä. Saatan olla aivan varma jostain, mutta mietin mietin mietin ja yhtäkkiä alan kyseenalaistaa päätöstäni. Olen taitava lietsomaan itseäni. Valinnat on vaikeita ja välillä aika usein ajan itseni oikeasti stressin partaalle. Pienilläkin jutuilla, esim. Ilon juoksujen aikaan mietin monta tuntia kehtaanko viedä juoksunarttua mätsäreihin. Sallittua, mutta ei halua häiritä muita tai saada vihaisia katseita. Olin viemässä, en ollut viemässä, olin, en ollut ja lopulta vein sitten kuitenkin. Olen aika tosi herkkä ja otan aika tosi helposti itseeni. Välillä on vähän hankalaa olla minä. Olen meinannut kirjoittaa tämän postauksen monta kertaa, olen päättänyt olla kirjoittamatta, olen päättänyt kirjoittaa, päättänyt olla kirjoittamatta ja nyt olen koittanut kirjoittaa tätä useampana päivänä. Esipuheen jälkeen voin mennä asiaan.
 
Kuten meitä seuranneet (oikeasti tai blogin kautta) varmasti tietävät, olen pentukuumeillut aina satunnaisesti ja haaveillut isosti Ilon pennusta. Ilohan on minulla sijoituksessa ja kasvattaja tekee sillä yhdet pennut. Iloon tutustumisen myötä olin aivan varma, että haluan Ilon pennun. Ilman pienintäkään epäilystä ja aloin ylipuhua miestäni ajatukselle hyvissä ajoin. Mieheni ei ole koskaan ollut varsinaisesti koiraihminen, vaikka koirista tykkääkin. Hän tykkää Ilosta hirveästi ja ainoa syy hänen ainaiselle EI-vastaukselle on raha. Olen saanut jo Iloon tuhlattua hienosti rahaa, mitä sitten kun tuhlaan hienosti kahden koiran edestä.  Tottahan se on, ei rahanmeno ainakaan vähene toisen myötä. Pelkät kahden koiran vakuutukset vuodessa jotain 400-500e väliltä.

Minä olen jatkanut ylipuhumista. Jatkanut, jatkanut, jatkanut. Kertonut niistä lukuisista positiivisista asioista, mitä toinen koira toisi tullessaan. Välillä on tullut punaisen valon sijasta keltaista valoa, mutta ihan vihreäksi asti ei ole (vielä) muuttunut. Olen puhunut Ilon pentueesta lukuisten ihmisten kanssa ja automaattinen oletus on se, että otan Ilon pennun. Sen puolesta olen itsekkin puhunut koko ajan, ilman pienintäkään epäilystä. Jostain syystä pieni epäilys on nostanut päätään lähiaikoina ja siksi kirjoitan tätä tekstiä. Haluan tuntemukset muistiin.
 
Ilo on Elämäni Koira. Se on täydellinen koira. Minulle. En voisi toivoa itselleni parempaa ja sopivampaa koiraa. Varsinkin nyt pentueen lähestyessä (vuosi aikaa...) olen saanut vastata monta kertaa kysymyksiin, mistä en Ilossa pidä / mitä haluaisin muuttaa Ilossa  / mikä on ollut ongelmallista ja aina vastaaminen on yhtä haastavaa. Minulle tulee kauhean kiusallinen olo vastatessani kysymykseen. Koitan oikeasti pinnistellä miettiäkseni, mutta minun on vaikea keksiä asioita. Pidän kaikesta Ilossa, en haluaisi muuttaa mitään ja mielestäni Ilolla ei ole ongelmia. Yksinkertaista, mutta vähän kiusallista sanoa ääneen. Saa ylimielinen koiransa suosija-leiman otsaansa takuulla. Olen avoin ja rehellinen, puhun asioista niiden oikeilla nimillä. Puhun avoimesti ongelmista, mikäli sellaisia on. Näin olen toiminut aina, jopa nettimaailmassa, jossa paskamyrskyn saa helposti aikaiseksi. 
 
Meidän perheeseen on ongelmallisia koiria mahtunut. Ilo on ensimmäinen ongelmaton koira. Koiria on ollut kuusi. Kahdesta ei muistikuvia. Villakoirilla on ongelmia riittänyt. Aggressiivisuutta ihmisiä/toisia koiria kohtaan, pelokkuutta, vahtimista, remmirähjäämistä, sisäsiisteysongelmia, eroahdistusta ja ääntelyä. Kaikki koirat ennen Iloa on ollut kodinvaihtajia, nuorin tullut 2-vuotiaana ja vanhin 10-vuotiaana. Rotuja kääpiövillakoirasta rottweileriin. Omilleni muuttaessa minulle tuli 5-vuotias tolleri, joka lupaavista puheista huolimatta kävi monta kertaa toisen koirani päälle. Yrityksistä huolimatta en pärjännyt koira-aggren kanssa ja oli pakko luopua. Kaikista on puhuttu kauhean ruusuisesti kotia etsiessä, vaikka todellisuudessa ongelmia on riittänyt. Osa saatiin työstettyä pois, osa saatiin työstettyä siedettäväksi ja osalle ei saatu tehtyä oikeastaan yhtään mitään.

Ongelmaisten koirien jälkeen Ilo on tuntunut entistä helpommalta.  Ilo on ollut pennusta asti avoin, sosiaalinen ja rohkea. Ilo on miellyttämishaluinen, kiltti ja sopivan nöyrä. Sopeutuvainen. Ilon kanssa voi mennä mihin tahansa, miettimättä pelkääkö, stressaako tai osaako se käyttäytyä. Ilo on hyvähermoinen ja toimiva pakkaus, eikä vähästä hätkähdä. Toimiva on-off. Ilo on todella iloinen ja innokas koira. Sen elämänasenne on tosi ihana. 
 
Meidän arki on miellyttävää. En voi sanoa, että koira-arki olisi ollut aina miellyttävää. Aina on pitänyt miettiä jotain ongelmia. Ensimmäistä kertaa ei tarvitse miettiä. Voin jättää Ilon huoletta kotiin tai ottaa huoletta mukaan kaikkialle - kaikkialle, mihin ikinä keksin sen viedä. Ei elämä aina ole ruusuilla tanssimista, mutta en koe Iloa yhtään ongelmaiseksi. Pääkoppa on kunnossa ja se helpottaa elämää. ""Ongelmat"" on vain minusta kiinni.
 
Ilo kiskoo remmissä, koska se on kulkenut lähes vallan vapaana pienestä pitäen. En ole puuttunut vetämiseen - tai olen - muutaman kerran, kunnes olen antanut olla. Remmikävelyssä on tapahtunut muutosta nopeasti heti kun olen jaksanut asiaa työstää. Nyt olen oikeasti alkanut panostaa remmikävelyyn - aina silloin kun Ilo kulkee remmissä. Ilo iloitsee ja rakastaa, näyttää sen pomppuina. En puuttunut pomppimiseen hirveästi Ilon ollessa nuorempi, koska minua se ei haitannut. Ilo oli nuorempana kovempi pomppimaan ja kerran monen asian summassa sattui vahinko, jonka jälkeen olen kieltänyt Ilolta muita vasten pomppimisen. Rakkaiden ihmisten kanssa on edelleen välillä vaikeaa. Minun kanssani saa pomppia. Ilolla on "aika" kova saalisvietti ja se varmasti kiinnostuu pois pinkaisevasta rusakosta. Ilo on kuitenkin kiltti ja kuuliainen, joten hallittavissa. Iän myötä Ilo on alkanut välillä sanoa joillekkin koirille pör. Joo no, koirat murisee. Ei kauhean kummallista ja en oikein koe tarpeelliseksi puuttua. Ilo kulkee häntä tötteröllä vähän egosti, mutta riidanhaastaja se ei ole ja väistyy taka-alalle, mikäli toiset alkavat rähinöidä. Vanhemmiten Ilo on vähän tykästynyt omaan ääneensä. Joidenkin koirien kanssa leikkiessä se pitää melkoista meteliä. Agilityssä huutaa kuin hyeena. Tokossa on alkanut satunnaisesti mutista, mutta pienellä kaavojen rikkomisella ääntely jää. Minun pitäisi rikkoa kaavoja ahkerasti.

Nämä tulee mieleen kun miettimällä mietin ja en koe näitä ongelmaksi. Tämä juna lähti aivan totaalisen väärille raiteille. Aloin miettiä miksi tämä teksti lähti rönsyilemään. No joo palataan takaisin alkuperäiseen aiheeseen, Ilo on mielestäni mahtava koira ja ehkä jotenkin hölmösti ajattelin saavani toisen Ilon, ottamalla Ilon pennun.  Jotenkin eräs ystäväni sai minut tajuamaan, että odotan automaattisesti saavani toisen Ilon ja toinen koira voi olla aivan erilainen. Todellisuudessa tiedän toki, että toista Iloa ei voi tulla vastaan. Ei, vaikka Ilo olisi sen toisen koiran synnyttänyt. Tämän asian tajuamisen myötä olen alkanut kyseenalaistaa pentuhaaveitani. Haluanko toisen koiran vai toisen Ilon? Pystynkö rakastamaan toista koiraa yhtä paljon kuin Iloa? Mitä jos koirat ovat kuin yö ja päivä? Mitä jos olen pärjännyt Ilon kanssa vain koska se on tuollainen? Mitä jos en pärjää seuraavan kanssa? Mitä jos epäonnistun? Mitä jos pilaan koiran? Mitä jos sittenkin rahallisesti tekee ihan liian tiukkaa?
 
Tätä juuri tarkoitin alussa. Mietin aivan liikaa. Olen varma, että haluan tarttua tähän ainutlaatuiseen tilaisuuteen ja haluan Elämäni Koiran pennun. Olen aina ollut sitä mieltä, että koira tarvitsee ja ansaitsee kaverin. Haluan Ilolle kaverin, enkä keksi parempaa vaihtoehtoa kuin sen oman pennun. En keksi itselleni parempaa toista koiraa kuin oman koirani pennun. Tiedän emästä kaiken mahdollisen ja koirat ovat saaneet olla yhdessä alusta asti. Tiedän tasan tarkkaan, että en voi olla ottamatta Ilon pentua. En. Vain. Voi. Minä tulen ottamaan pennun, vaikka miettisin asiaa kuinka monelta kantilta. Haluan saada kuitenkin myös nämä tuntemukset muistiin itselleni. Minulla on noin vuosi aikaa ajatusteni kanssa ja todellisuudessa on hyvä käydä nämäkin ajatukset läpi.

"Mikä on pahinta, mitä voi sattua?" eräs stressipeikkouteni varsin hyvin tunteva ihminen pisti minut kerran kysymään itseltäni aivan toisen tilanteen yhteydessä. Hyvä kysymys, jota kannattaa aina välillä vähän miettiä.


Vaikka toinen koira olisi erilainen kuin Ilo, miksi en pärjäisi? Olen pärjännyt vaikeiden koirien kanssa. Olen pärjännyt pennun kanssa. Olen pystynyt kasvattamaan pennusta kelpo koirakansalaisen. Jos tulisikin ongelmia, minulla on maailman paras tuki ja turva. Haluan pennun, jolla on samoja tärkeitä ominaisuuksia kuin Ilolla. Avoimuus, sosiaalisuus, rohkeus. Kestän kuitenkin sen, että pentu ei ole Ilo 2. Mitä rakkauden jakamiseen kahdelle koiralle tulee... Uskon rakastuvani Ilon pentuihin heti kun ne ilmoittaa itsestään. Heti kun näen ensimmäisen kuvan masuasukeista tai tunnen/näen niiden ensimmäiset liikkeet. Rakastan ajatusta jo nyt. Rakastan ajatusta kahdesta aussiesta, Ilosta ja Ilon pennusta Hupista. Ajatusta siitä, kuinka sohvallani makaa kaksi aussieta. Ajatusta siitä, kuinka autoni takatilassa matkustaa kaksi aussieta. Ajatusta siitä, kuinka voin treeneissä vaihtaa aussieta välillä. Ajatusta siitä, kuinka kaksi aussieta liikkuu lenkillä. Ajatusta siitä, kuinka lenkillä täytyy pitää kahta aussieta silmällä. Ajatusta siitä, kuinka Ilolla on ikioma kaveri koko ajan. Kaikkialla.
 
Tuleva yhdistelmä on hiton magee, enkä vain voi jättää sitä väliin. Ilon pennuista on aika monta kiinnostunutta. Moni on ilmiantanut itsensä minullekkin, mieltäni lämmittää. Ihan hassua vastailla ihmisten kysymyksiin kun on tottunut olemaan kysyjän paikalla. Toivottavasti Ilo pyöräyttää monta hienoa pikkuwirnistelijää. Pentumietteitä alkaa luultavasti ilmestyä aina välillä. Ihan kohta alkaa The Vuosi. W-sivuilla enää yksi nimi ennen Iloa. IIIIIIIIIIK!

Kyllä se pentukuume vaan jyllää. Tälläkin hetkellä. Pennulle on blogisivu tehty aikoja sitten, nimilaatta on hankittu Hupi-nimellä, tavaroita on jätetty pentua varten jne... Tekstiä kuvittamassa Ilon ällöttävät pentukuvat.
 
Jaksoiko joku lukea? Haluaisin kuulla onko ollut vastaavia mietteitä? Oli toinen sitten omasi pentu tai ei.  

Kommentit

  1. Mie voin paljon samaistua siuhu! Oon itekkin stressaaja ja koiranpentu asiassa tuuliviiri.. Joo, ei, joo, ehdottomasti ei, mutta siis joo! Ite oon aika kova sanomaan palautetta päin naamaa, välillä liiankin kova enkä osaa oiken kaunistella tapaani sanoa muita varten, kun olen ite nii suora ihminen ja kun olen tottunut omaan suoruuteeni, niin en osaa ottaa muiden sanomisista nokkiini (hyvä vai huono, se riippuu asiasta..) Ihanaa ku kirjotat tämmösiä ylös! Kateellinen huutelee, oon niin kamalan huono ilmaasee itteeni kirjoittamalla.. :)

    VastaaPoista
  2. Tulipas nopeasti kommentti! Hämmennys! Pakko kirjoittaa ylös. Ja myös välillä vähän erilaisia tekstejä. :-) Vähän jännääkin kyllä.

    VastaaPoista
  3. Mä voin niin samaistua sun ajatuksiisi! Kaikessa epäilyssä ja jahkailussa...Silloin kun päätin ottaa Neran pennun, tiesin että mua taas tuijotetaan kun hullua koska noita frettejä on jo tuollainen lauma. Mutta mun sydän olisi särkynyt jos en olisi Avia ottanut enkä katunut hetkeäkään kun sen päätöksen tein. Jotenkin ajattelin että jos joku ymmärtää niin sä ;)

    Ai kamala miten mun pentukuume taas pompsahti taivaisiin kun luin ton kohdan kahdesta aussiesta...Nyt kun Gera alkaa olemaan jo vanhempi eikä oikeen jaksa enää touhuta Noxin kanssa niin ajatus rotukaverista nokipojalle puristaa rinnassa. Ei ihan ensi vuonna vielä, mutta jospa sitten 2017 saisin tänne aussieneidin <3

    VastaaPoista
  4. Täällä myös kova epäilijä! Eniten pelkään sitä kun otan joskus pennun, että vertaan sitä aina vaan Tildaan enkä osaa ottaa sitä yksilönä, että en opi rakastamaan sitä omana yksilönään vaan "Toisena koirana"

    Miun isä oli todella epäileväinen kun alettiin äidin kanssa puhua toisesta koirasta. Loppujenlopuksi ei elämä kahden koiran kanssa ole niin erilaista, tai ehkä se johtuu siitä että miulla on vaan yksi harrastuskoira ja Tyyne on kotikoira.

    VastaaPoista
  5. Tosi hienosti kirjotettu!
    Kun me hankittiin toinen koira niin mulla myös pyöri ajatukset mitä jos en pidäkkään siitä, mitä jos se ei olekkaan kuin Emma mutta se on ihan tyhmää. Kaikki on yksilöitä ja nyt mulla on kaksi kivaa koiraa vaikka ne ovatkin aivan erilaisia :)

    VastaaPoista
  6. Tosi hienosti kirjotettu!
    Kun me hankittiin toinen koira niin mulla myös pyöri ajatukset mitä jos en pidäkkään siitä, mitä jos se ei olekkaan kuin Emma mutta se on ihan tyhmää. Kaikki on yksilöitä ja nyt mulla on kaksi kivaa koiraa vaikka ne ovatkin aivan erilaisia :)

    VastaaPoista
  7. Kiitos! Kiva kuulla, että en ole yksin outojen ajatusteni kanssa. :-) Meilläkin ollut kotikotona kaksi koiraa kerralla monen vuoden ajan, mutta ne oli villakoiria ja kotikoirina vain. Kokemusta on kahdesta koirasta,mutta onhan siinä eroa kun nyt maksan kaiken itse ja molemmat harrastuskoiria. :-) Kahdesta haaveilen. Tiedän selviäväni, mutta tämä jahkailu nyt vain kuuluu asiaan. :-D Ainakin minulla! Olen ottanut eläimiä hepposin perustein ja joutunut just tota tolleriakin katumaan, joten kantapään kautta opittua. Nyt on kriteerit järkyttävän korkealla ja kasvattajaakaan en pysytyisi vaihtamaan kun Ilon kasvattaja niin mahtis... :-D

    VastaaPoista
  8. Mulle tuli aussieuros jalostussopimuksella. Ajattelin pitkään, että haluan Termiksen pennun, koska Termis on universumin paras koira. Todellisuus iski ja Termis ei ikinä tule pentuja tekemään tietyistä syistä.
    Itse en ottaisi koirani pentua. Siihen jää minun silmissäni stigma pennun vanhemmasta. Ajattelisin kuitenkin, että se on samanlainen kuin oma koirani.
    Meillä asuu kaksi aussieta, joista toinen tuli kaksivuotiaana kodinvaihtajana meille. Kesti pitkään ennen kuin oikeasti aloin pitämään kyseisestä koirasta. Toki se oli etäinen ja ongelmallinen, joten sekin on saattanut vaikuttaa asiaan. Tänä syksynä vasta huomasin ihan oikeasti rakastavani kodinvaihtajaani yhtä paljon kuin Termistä. Joskus tarvitsee hieman aikaa (mulla se kesti lähes kolme vuotta, että oikeesti opin rakastamaan ja hyväksymään koirani sellaisena kuin se on), mutta kyllä se yhteinen juttu sieltä tulee.
    Hauskaa, että Ilo on ollut noin helppo. Mä olen henkisesti varautunut todella vaikeaan koiraan, kun seuraava aussie meille muuttaa, sillä omat aussieni ovat olleet keskimäärin tavallista hankalampia.

    VastaaPoista
  9. Itse olen ajatellut vähän samanlailla. Tiedän, että Ilon pentu voi olla - ja luultavasti on - aivan erilainen. Silti en keksi parempaa vaihtoehtoa minulle tai Ilolle kun Ilon oma pentu. :-) Varmaan väkisinkin miettii ja vertailee vähän, mutta eiköhän se pysy ruodussa kun nyt jo miettii näitä asioita. Sisäistää, että toista Iloa ei tule. Itse kiinnyn todella (liian) helposti ja rakkaus on löytynyt jokaista koiraa kohtaan nopeasti ja helposti, mutta silti Ilon kanssa kaikki on vain erilaista. Haaveilin ja odotin niin kauan. Sain muodostaa ihan erilaisen suhteen kun se tuli pikkupentuna.

    Ilon kanssa on ollut ihanan helppoa, varsinkin noiden ongelmakoirien jälkeen. Osaa arvostaa vieläkin enemmän ja siksi annan Ilolle niin suuren arvon. Ollaanhan me töitä tehty, kuten varmasti jokaisen koiran kanssa joutuu tekemään ja automaattisesti koira ei ole tuollainen. Kaikkihan niille pitää opettaa, luonnollisesti, mutta Ilolla on palikat kohdallaan ja sen takia on ollut helppoa. Miellyttävää.

    VastaaPoista
  10. Mullehan yksi painava syy siihen, etten ole toista tolleria hankkinut on Eddie. Eddie vain oli niin mahtava koira, että Feroakin tuli verrattua siihen "miksei se voi olla enemmän kuin Eddie!?" Gatsbyssäkin tykkään eniten niistä piirteistä, jotka ovat "edimäisiä" :D Paitsi miellyttämisenhalua on ollut aussie pienokaisessa iso plussa! Toinen tolleri olisi niin kovin helposti vain pettymys. Voi kuitenkin olla, etten osaa ilman tollokkaista olla. Kahtellaan...

    Mielestäni ei ole pätemistä olla rehellinen oman koiran ominaisuuksista. Tai voi sanoa, että esim tuo suuri saalisvietti voisi olla ongelma, jos koira olisi vähemmän kiltti. Pennunottaja voi siis varautua, että oma pentu ehkä tykkäisi kiitää rusakkojen ym perässä eli siihen kannattaa heti pennun kanssa kiinnittää huomiota. Ilon pennut kun eivät tosiaan tule olemaan äitinsä klooneja, joten jotkut Ilon ominaisuudet voisivat olla haastavia toisessa paketissa. Esim meillä ei onneksi ole ihan yhtä suurta kiinostusta pieniä eläimiä kohtaan, sillä Käpy ei todellakaan ole yhtä kiltti kuin siskonsa :D

    Itse myös luottaisin Lauraan siinä, että hän auttaa sinua valkkaamaan teille sopivan pennun. Tokkopa sieltä sitä ihan kauheinta riiwiötä teille valkkautuu :) Ellet sellaista pyydä!

    Itseä mietityttää Gatsbylle kaverin hankinta tai olen miettinyt sitä jo ennen pappojen poismenoakin. Koska Eddie ja Fero eivät olleet mikään paita ja peppu (Eddie oli ihan liian itsenäinen hoffin turva rievuksi) niin minun oli helppo saada molemmat leimautumaan minuun. Ne olivat minun koiriani, eivät toistensa. Samoin Gatsbyn tullessa minun oli helppo tehdä siitä oma koirani, sillä papat tyytyivät niin vähään. Sain viilettää Käpyn kanssa kaksin harrastuksissa ja Ferokin suhtautui leikkituokioita lukuunottamatta aika etäisesti Gatsbyyn kuitenkin. Meillä ei koirat nukkuneet yhdessä kasassa vaan ennemminkin ne asuivat sopuisasti rinnakkain toisistaan kauheasti piittaamatta. Huolestuttaisi se läheisen suhteen luominen uuteen koruliin.

    Olenkin joskus miettinyt, ottaisinko jonkun ns. helmpomman rodun Gatsbylle kaveriksi, joka olisi vain "kaverikoira" ja pääosin kotikoira? Ajatus tuntuu kuitenkin todella vieraalta. Toisaalta jos ottaisi noutajan, niin sen kanssa tulisi harrastettua niitä rodunomaisia juttuja, jotka olisivat sitten ihan vaan meidän kaksinen spessu asia. Kauheasti on miettimistä ja pohtimista kyllä! Toistaiseksi Gatsby saa tyytyä ainoana koirana eloon, sillä haluan kunnon ikäerot, jottei koirani todennäköisesti kuole samana vuonna kuten nyt...

    VastaaPoista
  11. Jenny sä olet ihana <3
    Monien ihmisten pitäisi miettiä pennun ottoa vähän enemmän, sä mietit varmaan liikaakin. Meillähän on viisi koiraa. Osa on tullut pentuna ja osa aikuisena. Jokaista on tarkkaan harkittu ja päätös tehty sekä järjellä että tunteella, silti se paniikki iskee aina viime metreillä.
    Jossitella voi elämässä vaikka ihan joka välissä, mutta olen opetellut keskittymään ajatukseen: murehditaan vasta kun siihen on syytä ja työstetään asiaa sitten kun tarvetta. Noin niin kun muuten elämästä pitää nauttia ja tehdä niin kun oikealta tuntuu.
    Kumpaa katuisit mahdollisesti enemmän, pennun ottamista vai ottamatta jättämistä? Taidan tietää vastauksen ja sun mies tietää sen varmasti myös, elämä ei jatkuis kuten ennen ja sun henkinen tasapaino olis pitkään aika kallellaan, jos kaikki Ilon pennut menis muille.

    Kun sulla on kotona hyvä ja ns. ongelmaton aikuinen koira, se auttaa todella paljon pennun kasvatuksessa.
    Mä koen tän pienen laumani tosi toimivaksi ja hihkun innoissani kaikista hoitokoiristakin. En ole koskaan elänyt vain yhden kanssa, vähimmillään niitä on ollut kaksi ja näin tulee olemaan niin kauan, kun koen olevani koirien omistajaksi kykenevä.
    Kustannuksia tulee tietenkin kahdesta koirasta vähän enemmän, mutta ei ne nyt sentään tuplaannu ja paljonhan siihen voi itsekkin vaikuttaa.

    Ole itsellesi vähän armollisempi jooko <3

    VastaaPoista
  12. Kiitos pitkästä viestistä! Noinkin taitaa usein olla ja varsinkin kun se The Koira kuolee, rotu vaihtuu. Totta tuo mitä sanoit mm. saalisvietistä. Ilollahan saalisvietti näkyy myös harrastuksissa ja se on hiton hyvä! Arjessa ei välttämättä tarvisi, mutta sitten luultavasti ei olisi harrastuksissakaan niin voimakas. En valita. :-) Lauraan luotan täysin ja hänen sanalleen annan arvoa. Apua pennun valintaan.

    Ymmärrän tuon ikäeron. Ihan kamalaa, jos kaksi menetystä lyhyellä aikavälillä. Joskus sitten. <3 Ehtii miettiä sitä rotuakin, mikä se voisikaan olla.

    VastaaPoista
  13. Anu itse olet ihana. <3 Kiitos kauniista sanoista. Jännästi alkoi kurkkua kuristaa ja silmäkulmat kostua viestiä lukiessa. Sinä sen sanoit. Katuisin loppuelämäni, jos en ottaisi Ilon pentua. Sen tiedän minä, sen tietää mieheke ja varmasti kaikki muutkin, jotka minut tuntevat. Mietin aina liikaa, kaikkea. Hyvä miettiä, mutta minulla se menee usein "vähän" överiksi. Ilon kanssa on helppo ottaa toinen koira kun Ilo on tuollainen, eikä haittaisi vaikka toinen olisi sitten haastavampikin. Pitäisi olla armollisempi. Kiitos Anu. <3

    VastaaPoista
  14. Upean aito ja rehellinen postaus, näitä ei harmillisesti näe kovinkaan usein! Juuri tän takia tykkään sun blogista. Tää on hieno blogi, koska postaukseton aitoja ja uskallat tuoda oman mielipiteesi ja tunteesi esille, se on kivaa luettavaa.

    Itselläni oli samanlaisia aatteita, kun aloin harkitsemaan kunnolla, millaisen koiran halusin seuraavaksi. Huomasin jonkin ajan kuluttua, että haaveilin Jetin kopiosta. Tai ongelmattomasta Nessie-kakkosesta. Halusin samanlaisen, koska noi on vaan mahteja treenikavereita ja seuraavasta koirasta pitäisi tulla se ”truu-harrastuskoira”. Sitten tajusin, etten voi saada samanlaista koiraa. Tää kolmikko mikä meillä nyt on, on ainutlaatuinen, ei Patches-, Nessie- tai Jet-kakkosta voi tulla vastaan. Mut se on se, mikä tekee niistä parhaita - samanlaisia ei ole. Tän tajuamisen jälkeen alkoivat vaatimukseni tulevaa koiraa kohtaan seljitä, ja nyt suunnitelmissa on aivan erilainen koira, kuin mitä yksikään noista on ollut. Mutta siitä tulee varmasti ihan yhtä upea koira, tai ainakin melkein. Jet on se elämäni koira, se vaan on aina ollut mulle se ”The Koira”. Sen paikkaa tuskin voi mikään koira viedä, mut se ei tarkoita, etteikö se tuleva koira voisi olla yhtälailla rakastettu ja tärkeä. Ihan varmasti tulee olemaan. Siitäkin tulee hieno.

    VastaaPoista
  15. Kiitos kauniista sanoistasi! :-) Lämmittää mieltä. Minä tosiaan olen valinnut rehellisen linjan (ylipäätään elämässä), vaikka välillä nettimaailmassa on saanut jälkikäteen miettiä "olikohan nyt ihan järkevää". Itse arvostan avoimuutta ja tietysti myös itse haluan silloin olla avoin.

    Tosi hyvät ajatukset. "Sen paikkaa tuskin voi mikään koira viedä, mut se ei tarkoita, etteikö se tuleva koira voisi olla yhtälailla rakastettu ja tärkeä. Ihan varmasti tulee olemaan. Siitäkin tulee hieno." Varmasti totta. :-)

    VastaaPoista
  16. On aina niin ihanaa lukea tarinoita koirista ja omistajista, jotka vain löytävät toisensa heti. Ei se ole mitenkään kummallista tai arveluttavaa, että oma koira tuntuu alusta asti täydelliseltä – sehän on ihan mahtavaa! Siinä on sekä pennunvalinta että jalostus osunut nappiin. Minulla on ollut todella erilaisia koiria mutta yhteistä on ollut se, että jokaista on pitänyt opetella rakastamaan. Se on jokaisen kohdalla ottanut oman aikansa. En tiedä, onko enemmän kyse koiristani vai minusta – todennäköisesti minusta, kun olen tässä se yhdistävä tekijä ;) Kiinnyn hitaasti mutta lopulta todella lujasti. Uskon myös siihen, että kun on halua, tahtoa ja resursseja, ihan varmasti pärjää oman koiransa kanssa. Sitä vain aina alkaa epäillä itseään, tiedän tunteen :D

    Mukava lukea näitä kun itsekin olen varovaisesti alkanut hieman miettiä uuden koiran ottoa. Jännää!

    VastaaPoista
  17. Ei se aina ole rakkautta heti. Se on varmasti totta ja aika yleistäkin vissiin. :-) Ei sekään väärin ole! Pysyykö rotu samana, saako udella?

    VastaaPoista
  18. Lisään vielä että Ekahan on ollut alusta asti täydellinen. Se ei tuhonnut, se oli vain mun koira ja niin on yhä. Meillä on tasan yhdessä vaiheessa ollu remmirähjäystä (kiitos emman...) mutta muuta ongelmia ei, kaikki on kohdallaan. Jos Ekalle tehdään pennut niin kuin ollaan pohdittu niin ehdottomasti otan siitä itselleni toisen koiran koska onhan mulla paljon suuremmat tsäänssit saada yhtä kiva koira kuin Eka kuin jostain toisesta vieraasta nartusta ;)

    VastaaPoista
  19. TOTTA TURISET TOVERI! :-D Olet asian ytimessä.

    VastaaPoista
  20. Olipa tutun kuuloinen postaus, itse kun mietin vuosi sitten aika samoja asioita :D Toki mulle oli tulossa täysin erilainen pentu kuin mitä Tuikku on koirana, mutta kuitenkin. Miljoonaan kertaan kysymykset, onko pennun ottaminen reilua Tuikulle, mitä jos en voi ottaa Tuikkua muuttaessa mukaan, jos eivät tule toimeen jne jne jne. Ja se varsinaisen kriteerit täyttävän pentueen löytäminenkin oli niin turkasen vaikeeta :D Mutta melkeinpä se on parempi noin että venkslaa ja vatvoo, niin onpahan sitten miettinyt kaiken ja voi hyvillä mielin suunnata kohti pettymyksiä ;) Tsemppejä pentukuumeiluun! :)

    VastaaPoista
  21. Olipa tutun kuuloinen postaus, itse kun mietin vuosi sitten aika samoja asioita :D Toki mulle oli tulossa täysin erilainen pentu kuin mitä Tuikku on koirana, mutta kuitenkin. Miljoonaan kertaan kysymykset, onko pennun ottaminen reilua Tuikulle, mitä jos en voi ottaa Tuikkua muuttaessa mukaan, jos eivät tule toimeen jne jne jne. Ja se varsinaisen kriteerit täyttävän pentueen löytäminenkin oli niin turkasen vaikeeta :D Mutta melkeinpä se on parempi noin että venkslaa ja vatvoo, niin onpahan sitten miettinyt kaiken ja voi hyvillä mielin suunnata kohti pettymyksiä ;) Tsemppejä pentukuumeiluun! :)

    VastaaPoista
  22. Kiitos! :-) Totta, hyvä se on tässä vaiheessa pähkäillä.

    VastaaPoista
  23. Minäkin tykkäsin kovasti tästä pohdiskelevasta postauksesta.
    Jutun lukemisen jälkeen pitää kertoa, että olen miettinyt, onko Armas vielä liian nuori "isoveljeksi" kun Ilon pennut syntyvät... Ennen sitä pitäisi tietysti saada kasvatettua tuosta riiviöstä kunnon koirakansalainen. Armas on ihana otus, mutta itsepäisyyttä ja oveluutta löytyy niin paljon, että meidän pitää vielä kouluttaa toinen toisiamme.

    VastaaPoista
  24. <3 ! Pakko kyllä joskus tavata Armas ja sinut. :-) Mukava kuulla, että tämä pohdiskelu on mieluisaa luettavaa. Tähän on tullut tosi mukavasti kommentteja ja niitä on ollut ihana lukea!

    VastaaPoista
  25. Mun pitäisi varmaan opetella enemmän kirjoittamaa omia tunteitani ylös, aivan kaikesta. Pohdin niitä aina pienessä päässäni mutta en osaa oikein ilmasta niitä kellekkään mitenkään. Voisit tulla opettaa miuta! Nyt laitan kyllä to do- listalle että väsään meijän blogiin saman tyyppisen postauksen, kiitos innoituksesta ja pienestä potkusta persauksille ku kirjotit tämän! ♥

    VastaaPoista
  26. Ihana sinä. :-) Mahtavaa, jos tästä on hyötyä. <3 Innolla odotan! Välillä on hyvä vähän avautua. :-)

    VastaaPoista
  27. Voi ei, mulla on samanlaisia mietintöjä, kun oma vanha urokseni saa luultavasti keväällä jälkeläisiä. :)

    VastaaPoista
  28. Taitaa olla sittenkin aika normaaleja ajatuksia. Tosi moni kertonut samanlaisista tuntemuksista. :-) Hyvähän se on miettiä kaikista näkökulmista!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit